torstai 19. helmikuuta 2015

All I need is lobotomy and some tights.

Olen katsonut yläilmoista, miten aseman ylle laskeutuu tanssien, omia rituaaleja noudattaen  satoja isoja, ohuita lumihiutaleita, vangiten ihmiset ja rakennukset ja junat ja raiteet. Olen noussut aamuseitsemältä, odottanut purevassa kylmyydessä lähijunaa, arkea. Lähes eksoottista. 

Kohta saan istua taas ulkona auringossa lukien kirjoja. 
Enää ensi viikko jona täytyy kävellä kolmen peräkkäisen ''rullalautailu ehdottomasti kielletty'' -kyltin ohi. 3 kieltotaulua 2m sisään, Suomi hei nyt.
Joinain päivinä olen jaksanut käydä Helsingissä sushilla Aleksin kanssa, joka ei ollut ennen sitä syönyt. Meillä oli vuosipäivä, yli vuoden ollaan siis jaksettu toistemme naamoja ja juttuja. Ei tehty mitään erikoista, jos ei Mikidi & Gaiafin Lepakkomiehen keikkaa ja Rauhanaseman ylitungosta yhdessä viikonlopussa lasketa. Pogoomisen katsominen tuo mulle outoa mielenrauhaa.
On ollut rankkaa kohdata omia päänsisäisiä pahanolon tunteita. Keskustella ääneen tunteista. Menneisyydestä.
Se sattuu. Sattuu ihan vitusti. Aseman aika-taululla tutulla selkeällä fontilla sana TAMPERE onnistuu sekin satuttamaan. Mutta mä hankin uusia muistoja, hinnalla millä hyvänsä. Korjaan asiat ympäriltäni pikkuhiljaa. Ehkä siihen menee taas vuosia, monia turhautuneita hiuskatastrofeja, peruttuja tapaamisia, pahaa teetä, krapula-aamuja ja roskaruokaa. 



I've been searching city streets, trying to find the missing piece, like you said.



ps. Ostin bussilipun Tampereelle, ja huomenna enää kuukausi Trashfestiin. Ehkä ensi postaus on vähemmän ulisemista ja kuvapainotteisempi.