perjantai 22. syyskuuta 2017

surkeiden déjà-vuiden sarja

Jos olisin kevään alussa tiennyt, mitkä kappaleet soivat päässäni lukiessani kenties viimeisiä kertoja pihallani kirpakassa auringossa ja ketä miettien, olisin täysin varmasti pudonnut tuoliltani ja väittänyt vastaan; ei muuten vitussa tuu tapahtuu. Ja tässä sitä ollaan, selkä kipeänä pelkän kapean patjan päällä nukkumisesta (toki myös yksi hytissä vietetty yö teki hyvää), pianomelodiat päässä kimpoillen. Soita mulle synkintä black metallia mitä sul on kasetilla, ja mun aivot nappaa talteen sen minkä väitit olevan britneyn ainoo hyvä biisi (olet väärässä). ''Täs on aika helvetin hyvin ironiaa, näis sanois nyt ku alkaa kuuntelee, hehehe.'' Mama, I'm in love with a criminal. Niimpä tietenkin.

Paperilentokoneet

PS. RIP PÄÄ KII, OLITTE MUN LEMPIBÄNDEI.

tiistai 29. elokuuta 2017

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Viikot, jotka punoutuivat kesäksi.

Kirkkaita aamuöitä, kirkkaita silmiä, kirkkaita juomia, rähjäisiä stooreja, vessoja, katuja. Alusta. Joku on jo alkuillasta niin seis et kiertelee yksin puhuen tuntemattomille sarjamurhaajista. Kadotan aikaa ja maailma antaa minun kadota.
    Mitä siitä, ettei oo varaa matkustaa tuttuja kolkkia kauemmaksi, kun kirjojen sivuilla olen tuntikausia Ruotsissa, matkalla romulla pakulla Prahasta Budapestin kautta Shangrilaan, tai oma takapiha saa mut sanattomaks kun kerrankin jokainen auto on jo kulkenut ja ihmiset nukahtaneet?
      Mä vihaan pysähtymistä, oon pitkään vihannut, mut oikeilla hetkillä se autaa. Kun tietää että pääsee viel eteenpäin.
Liikemuutoksia on tapahtunut munkin elämässä taas, ja kauhistuttaa jälleen jos en osaakaan mukaantua. Niin nopeasti oppi olemaan loukussa toistuvassa loopissa. Ainakin jotkut ihanat jutut pysyy odottamassa.
nää kuvat olis voinu ottaa joku joka harrastaa mielenrauhaa
Unohdamme kaiken minkä tiedämme kreikan jumalista kun sitä kysytään, 
      aavistuksen asfaltti-ihottumaa, intensiiviteetit kaakossa. 
Joku kuuntelee
Haista Helena vittu
Rajoitan itseäni
''spontaani pussiviinipäiväkänni puistoilu boogie'' 🌸

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Because love would mean some kind of falling and she is afraid of heights.

Mun alkukesä näytti ja tuntui osoittain tältä.
Tätä kirjoittaessa on juhannus ohi 
(olin kotona yksin migreenissä ja vahingossa DTM:ssä next day)
eikä kesän huuma oo enää hetkeen päässyt valloilleen. 
Hei, heinäkuu, lisää lämpöö kehiin.
ps HAPPY PRIDE 🌈lauantaina puistotapahtumassa koitan päästä käymään.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Nuoruuden tulhata voit muttet säästää.

 Etsin omiin tarkoituksiini yhtä tiettyä kuvaa täältä bloggerin kautta ja törmäsin moniin muihin. Tässä pieni katsaus joihinkin asioihin jotka sai mut hymyilemään - lukuunottamatta niitä pahimpia myötähäpeä- kampauksia ja tempauksia! Enjoy.
 
 
 

torstai 25. toukokuuta 2017

Just wait 'till you hit the rock bottom.

Luonto on taas herännyt, värjänyt maisemat vihreiksi. 
Osa illoista on olleet unohtumattoman hauskoja. Ainakin oon tehnyt hyviä ostoksia.
 Ei oo näköjään paljoo hymyilyttänyt.
Kevään ekat kunnon lehdet näin kun käveltiin aamukuudelta asemaa päin pitkin mutkikasta sivutien vartta, auringossa paljon puhuen ja sä jatkuvasti vähintään puoliks ojassa. Oltiin nopeita, kysymättä mitään kaadoit lisää juotavaa teidän kämpillä seiskan aikaan - myöhästyttiin junista kun jäätiin juomaan suoraan pullosta viinaa sillan alle. Paskimmat ja viimeiset bileet siinä lokaatiossa. Kiitti J, ilman sua paniikkikohtausten ja päivittäisten kyynelten paluu olis ollu paljon, paljon inhottavampaa.
 En tahdo kirjoittaa ylös paljoa, jos osan asioista sais pyyhittyä väsymyksen mukana pois, sumuun, etten taas muista tätäkään aikaa kohta kunnolla. Tänä keväänä mä en ole rakastunut.
just–space:
“The original nine. js
”
Luen Fight Clubia, muistaakseni toista kertaa, tai ensimmäistäkin.
Ne pari Pellen kirjaa saa odottaa kunnon paahtavia helteitä. 
Rikokset, ilkeys, kuolema ja katkeruus sekä kuiva, raastava huumorikerronta puhuttelevat. 
Millaisia kirjoja tullaan kirjoittamaan 2010 -luvun puolivälistä loppuun kertovasta ajasta?
Lukeeko niitä kukaan enää paperilta?
Jääkö tänne edes torakoita vaeltamaan maan raoissa?
Kukaan tuskin pystyttää patsaita pelastajallemme lähiaikoina,
 joten mä nostan katseen omista ongelmista ja suuntaan sinne missä rokkiin uppoutuneet runoilijat juopuvat ja soittavat kappaileitaan joita mä varovasti palvon enemmän kuin yhtään miestä tai naista. Taitaa olla parempi näin.